Tiimiharjoittelija-blogi, Tiina Harju (vko 7)

Kaikkien on saatava kulkee se oma tie – Muuten maalissa ei tunnu, että ollaan siellä.

Vaattei­ta­ni, ulkonä­köä­ni ja hiustyy­liä­ni haukut­tiin sekä nälvit­tiin. Joka vuosi yhtei­se­nä koulu­ku­vaus­päi­vä­nä vaattei­ta­ni pilkat­tiin ja kuinka minä pilaan olemuk­sel­la­ni koko luokka­ku­van. Nuo sanat osuivat ja upposi­vat kuin nuolet. Vaattei­sii­ni piirret­tiin ja minut valit­tiin aina koulun liikun­ta­tun­neil­la joukku­ee­seen viimei­se­nä. Olen yrittä­nyt unohtaa ne vuodet, käsitel­lä niitä ettei­vät ne häirit­se, mutta ikävä kyllä ne satut­ta­vat yhä. Se pieni tyttö joka kasvoi tuntien, ettei kukaan pidä hänestä tai kuunte­le häntä, kulkee edelleen mukana­ni. Välillä enemmän ja välillä vähem­män. Joku saattai­si vain sanoa, että se kaikki on ollutta ja  mennyt­tä. Unohda menneet ja jatka elämää­si. Voi kun se kävisi­kin yhtä helpos­ti.

Kun valmis­tuin paino­tuo­tan­toas­sis­ten­tik­si kevääl­lä vuonna  2013, ajatte­lin vihdoin ja viimein, nyt jos koskaan asiani varmas­ti lähti­si­vät järjes­ty­mään. Minulla oli vihdoin­kin ammatti, voisin unohtaa kaiken sen ikävän mitä sekä perus­kou­lus­sa, että ammat­tio­pis­tos­sa tapah­tui. En osannut edes itsekään ajatel­la, että kiusa­tuk­si joutu­mi­nen jättäi­si minuun jälken­sä ja jotka olisi­vat läsnä vielä vuosia myöhem­min­kin. Pahim­mil­laan kiusaa­mi­nen voi viedä nuorel­ta jopa elämi­sen ilon.

Vaiku­tuk­set näkyvät mm. silloin, jos joku kehuu minua. Hämmen­nyn siitä, enkä välttä­mät­tä osaa ottaa kiitos­ta vastaan siten kuin pitäisi. Pidän itseäni toissi­jai­se­na, annan helpos­ti muiden mieli­pi­tei­den jyrätä omieni yli ja pieni­kin vastoin­käy­mi­nen voi saada minut tunte­maan itseni epäon­nis­tu­neek­si. En ole saanut riittä­väs­ti kokea, miltä tuntuu onnis­tua jossa­kin. Sitäkin enemmän olen joutu­nut kuunte­le­maan syytök­siä ja tiedän parem­min miltä tuntuu epäon­nis­tua. Eikö sen pitäisi olla juuri päinvas­toin? Kuinka moni tulee ajatel­leek­si, että millai­set vaiku­tuk­set sillä kaikel­la voi olla sellai­seen nuoreen jolla on koko elämä vielä edessä? Puhumat­ta­kaan perus­kou­lua käyväs­tä lapses­ta. Tulee tunne siitä, että ehkä se ongelma todel­la­kin olen vain minä itse.

Tätä tekstiä kirjoit­taes­sa­ni olen jo 26-vuotias, mutta nuori­so­la­ki määrit­te­lee minut silti nuorek­si. Nuorek­si aikui­sek­si. Olen pitkä­ai­kais­työ­tön, joka on täyttä­nyt työha­ke­muk­sia pääse­mät­tä edes haastat­te­lui­hin, hakenut opiske­le­maan saaden aina “et tullut hyväk­sy­tyk­si koulu­tuk­seen” -kirjei­tä. Onko se siis ihme, että tuntee itsensä epäon­nis­tu­neek­si, turhak­si ja mität­tö­mäk­si? Pakos­ta­kin sitä tulee mietti­neek­si, että kannat­taa­ko enää edes yrittää? Motivaa­tio laskee. Kehote­taan ja kannus­te­taan olemaan oma itsensä. Tavoit­te­le­maan unelmia. Kuinka se voi onnis­tua, jos siihen ei anneta edes mahdol­li­suut­ta?

Tuon nyt ensim­mäi­sen kerran ne vuosia pääni sisällä olleet ajatuk­set ja pohdin­nat kaikkien luetta­vak­si. Sanotaan, että nuoris­sa on tulevai­suus, mutta jos nuorel­ta viedään mahdol­li­suus koulut­tau­tua, päästä työelä­mään ja ylipää­tään ote omaan elämään, kuinka voidaan olettaa että meissä mitään tulevai­suut­ta on?

Ajatuk­sia­ni voi käydä lukemas­sa enemmän KSML:n Stoori.fi-blogiportaalissa.

Pyrin vaikut­ta­maan blogis­sa­ni siihen, että nimeno­maan nuoret saisi­vat oman äänensä kuulu­viin ja meitä kuunnel­tai­siin. Blogii­ni pääset seuraa­vaa linkkiä klikkaa­mal­la: Nuoren ääni kuulu­viin