Riittävästi työtä
Olin viidentoista, kun sen päätin: minusta tulee psykologi. Se oli joitakin vuosia sen jälkeen, kun olin siirtänyt sivuun lapsuusajan haaveet papin ammatista – vaikka alakouluikäisenä tyypillisen suomalaisen tapakristityn perheen hämmästykseksi lauloin omakotitalon parvekkeelta virsiä ja saarnasin hyvyydestä ja laupeudesta kovaan ääneen, ei se enää teinivuosina tuntunut sellaiselta, mitä haluan herätä tekemään aina. Sen sijaan ajatus psykologin urasta sai sydämen lepattamaan, ja vatsanpohjaa kutitteli sillä tavalla, kun on tapana, kun ollaan unelmien nurkissa kiinni. Psykologiassa olin selvästi vahvoilla, ja lukion psykologian opettaja on yhä edelleen suosikki-ihmisiäni tässä maailmankaikkeudessa. Kun minulta kysytään, keitä kovasti ihailen tai keiden kaltaisiksi tahdon tulla, aivan ensimmäisenä tulen maininneeksi hänen etu- ja sukunimensä – sydämellä tehty työ jää aina eloon.
Hyvistä lähtökohdista huolimatta elämä ei sittenkään kohdellut niin hellävaraisesti kuin olin ajatellut. Menestyin psykologian yo-kokeissa hyvin ja aavistuksen ylimielisenä opiskelin materiaalia yliopiston pääsykokeeseen. Tulokset saapuivat lapsuudenkotiin, vaikka samana kesänä olin muuttanut omaan asuntoon. Äiti toi kirjekuoren rottinkikorissa, ja huolettomasti sen aukaisin. Mitäs nyt sitten? Vuoden ajan kiireettömiä aamuja, pitkäksi venähtäneitä iltoja ja ostoskeskuksissa vietettyjä iltapäiviä, voisi kai olla huonomminkin. Nyt saatan jo naurahtaa 18-vuotiaan minäni kaikkivoipaisuudelle, hiukan haikeanakin muistelen sitä kolhutonta varmuutta ja järkähtämätöntä uskoa siihen, että kaikki järjestyy vielä. Vuosi oli valitettavasti paljon muutakin: illat jatkuivat kyllä uskollisesti aamuun, mutta hyvin pian siihen oli syynä epätoivosta sumentuneet, suunnattomat silmät ja ahdistunut pää enemmän kuin yksikään valomerkkiin asti jatkunut riemuntäyteinen hetki.
Kaiken kaikkiaan samanlaisia kirjeitä tuli 4. Osan avaamista viivyttelin päiviä. En olisi halunnut epäonnistua, mutta epäonnistuin silti. Vuosien aikana opiskelin kotona, kirjastoissa ja kahviloissa, tilasin materiaaleja, tein käsitekarttoja ja muistiinpanoja, revin niitä ja teippailin ennalleen, kunhan tahdonvoima taas palasi sisimpään. Pyysin ja sain apua, toimin itsenäisesti, ilmoittauduin valmennuskursseille ja päätin onnistua. Onnistuinkin — joka kerta paremmin kuin edellisellä kerralla, mutta aina jotain jäi uupumaan. Riittämättömyys puri reikiä ihoon.
Viime keväänä olin jo niin väsynyt lukemaan, että suuri unelma alkoi ahdistaa. Kävin kaikki viikonloput valmennuskurssilla, mutta tiesin jo sen alkaessa, etten ole tehnyt tarpeeksi töitä saavuttaakseni haluamaani. Olin aivan liian tottunut, lähes ehdollistunut epäonnistumaan. Täytyy olla jotain muutakin, mistä sydämeni ilakoi! Tutkailin vaihtoehtoja ja uskoin löytäneeni jotain uutta ja upeaa. Hain ensimmäistä kertaa kahteen oppilaitokseen samaan aikaan. Oivalsin, että voin haaveilla monista asioista samanaikaisesti ja ettei yhden unelman syrjään siirtäminen tarkoita, etteikö lahjoja tai paloa tehdä olisi koskaan ollut olemassa.
Uusi ajatus kantoi ensimmäiselle varasijalle asti. Samankaltaista pettymystä en muista kokeneeni koskaan, enkä aivan pian unohda sitä lamaannuttavaa epäuskoa; yhä edelleen riitän likimain, enkä silti. Kesän pölyjä karistelin harteiltani surumielisenä vielä myöhään syksylläkin, mutta vastoin silloisia odotuksia aina tuli uusi aamu kohdattavaksi, unelmoitavaksi ja rakastettavaksi. Luotin elämään, vanhaan ystävään.
Enemmän kuin mihinkään minä nimittäin uskon tarkoitukseen. Se usko syleilee silloinkin, kun minkään maailman järjen mukaan syitä ei ole. Taika kai piileekin siinä, että aina on: muutaman satumaisen sattuman jalkeen päädyin tammikuun alussa tiimiharjoittelijaksi Music Against Drugs ry:lle, jossa teen viestinnällisiä tehtäviä ja kampanjasuunnittelua. Uskominen on niin kovin helppoa nyt, kun istun työkoneeni ääressä ja kirjoitan tekstiä siitä, miten en ole vielä löytänyt paikkaani. Ehkä olenkin. Jospa olen vain etsinyt sitä vääristä paikoista. Olen onnellinen, tehokas ja luova – se ihminen, jota minulla on ollut jo pitkään hirvittävä ikävä. Sydämenkokoinen unelmani ei sittenkään ole vielä täysin selvillä, mutta kaikkein vaimein ja runnotuin on viimein käynyt toteen: minä olen kuin olenkin tarpeeksi. Sen enempää ei kai kukaan voi vaatia olemaan — en edes minä itse itseäni.
Aino Ikävalko