Tiimiharjoittelija-blogi, Aino Ikävalko (vko 5)

Riittävästi työtä

Olin viiden­tois­ta, kun sen päätin: minusta tulee psyko­lo­gi. Se oli joita­kin vuosia sen jälkeen, kun olin siirtä­nyt sivuun lapsuusa­jan haaveet papin ammatis­ta – vaikka alakou­lui­käi­se­nä tyypil­li­sen suoma­lai­sen tapakris­ti­tyn perheen hämmäs­tyk­sek­si lauloin omako­ti­ta­lon parvek­keel­ta virsiä ja saarna­sin hyvyy­des­tä ja laupeu­des­ta kovaan ääneen, ei se enää teini­vuo­si­na tuntu­nut sellai­sel­ta, mitä haluan herätä tekemään aina. Sen sijaan ajatus psyko­lo­gin urasta sai sydämen lepat­ta­maan, ja vatsan­poh­jaa kutit­te­li sillä tavalla, kun on tapana, kun ollaan unelmien nurkis­sa kiinni. Psyko­lo­gias­sa olin selväs­ti vahvoil­la, ja lukion psyko­lo­gian opetta­ja on yhä edelleen suosik­ki-ihmisiä­ni tässä maail­man­kaik­keu­des­sa. Kun minulta kysytään, keitä kovasti ihailen tai keiden kaltai­sik­si tahdon tulla, aivan ensim­mäi­se­nä tulen mainin­neek­si hänen etu- ja sukuni­men­sä – sydämel­lä tehty työ jää aina eloon.

Hyvistä lähtö­koh­dis­ta huoli­mat­ta elämä ei sitten­kään kohdel­lut niin hellä­va­rai­ses­ti kuin olin ajatel­lut. Menes­tyin psyko­lo­gian yo-kokeis­sa hyvin ja aavis­tuk­sen ylimie­li­se­nä opiske­lin materi­aa­lia yliopis­ton pääsy­ko­kee­seen. Tulok­set saapui­vat lapsuu­den­ko­tiin, vaikka samana kesänä olin muutta­nut omaan asuntoon. Äiti toi kirje­kuo­ren rottin­ki­ko­ris­sa, ja huolet­to­mas­ti sen aukai­sin. Mitäs nyt sitten? Vuoden ajan kiireet­tö­miä aamuja, pitkäk­si venäh­tä­nei­tä iltoja ja ostos­kes­kuk­sis­sa vietet­ty­jä iltapäi­viä, voisi kai olla huonom­min­kin. Nyt saatan jo naurah­taa 18-vuoti­aan minäni kaikki­voi­pai­suu­del­le, hiukan haikea­na­kin muiste­len sitä kolhu­ton­ta varmuut­ta ja järkäh­tä­mä­tön­tä uskoa siihen, että kaikki järjes­tyy vielä. Vuosi oli valitet­ta­vas­ti paljon muuta­kin: illat jatkui­vat kyllä uskol­li­ses­ti aamuun, mutta hyvin pian siihen oli syynä epätoi­vos­ta sumen­tu­neet, suunnat­to­mat silmät ja ahdis­tu­nut pää enemmän kuin yksikään valomerk­kiin asti jatku­nut riemun­täy­tei­nen hetki.

Kaiken kaikki­aan saman­lai­sia kirjei­tä tuli 4. Osan avaamis­ta viivyt­te­lin päiviä. En olisi halun­nut epäon­nis­tua, mutta epäon­nis­tuin silti. Vuosien aikana opiske­lin kotona, kirjas­tois­sa ja kahvi­lois­sa, tilasin materi­aa­le­ja, tein käsite­kart­to­ja ja muistiin­pa­no­ja, revin niitä ja teippai­lin ennal­leen, kunhan tahdon­voi­ma taas palasi sisim­pään. Pyysin ja sain apua,  toimin  itsenäi­ses­ti, ilmoit­tau­duin valmen­nus­kurs­seil­le ja päätin onnis­tua. Onnis­tuin­kin — joka kerta parem­min kuin edelli­sel­lä kerral­la, mutta aina jotain jäi uupumaan. Riittä­mät­tö­myys puri reikiä ihoon.

Viime keväänä olin jo niin väsynyt lukemaan, että suuri unelma alkoi ahdis­taa. Kävin kaikki viikon­lo­put valmen­nus­kurs­sil­la, mutta tiesin jo sen alkaes­sa, etten ole tehnyt tarpeek­si töitä saavut­taak­se­ni halua­maa­ni. Olin aivan liian tottu­nut, lähes ehdol­lis­tu­nut epäon­nis­tu­maan. Täytyy olla jotain muuta­kin, mistä sydäme­ni ilakoi! Tutkai­lin vaihtoeh­to­ja ja uskoin löytä­nee­ni jotain uutta ja upeaa. Hain ensim­mäis­tä kertaa kahteen oppilai­tok­seen samaan aikaan. Oival­sin, että voin haaveil­la monista asiois­ta saman­ai­kai­ses­ti ja ettei yhden unelman syrjään siirtä­mi­nen tarkoi­ta, etteikö lahjoja tai paloa tehdä olisi koskaan ollut olemas­sa.

Uusi ajatus kantoi ensim­mäi­sel­le varasi­jal­le asti. Saman­kal­tais­ta petty­mys­tä en muista kokenee­ni koskaan, enkä aivan pian unohda sitä lamaan­nut­ta­vaa epäus­koa; yhä edelleen riitän likimain, enkä silti. Kesän pölyjä karis­te­lin harteil­ta­ni surumie­li­se­nä vielä myöhään syksyl­lä­kin, mutta vastoin silloi­sia odotuk­sia aina tuli uusi aamu kohdat­ta­vak­si, unelmoi­ta­vak­si ja rakas­tet­ta­vak­si.  Luotin elämään, vanhaan ystävään.

Enemmän kuin mihin­kään minä nimit­täin uskon tarkoi­tuk­seen. Se usko sylei­lee silloin­kin, kun minkään maail­man järjen mukaan syitä ei ole. Taika kai piilee­kin siinä, että aina on: muuta­man satumai­sen sattu­man jalkeen päädyin tammi­kuun alussa tiimi­har­joit­te­li­jak­si Music Against Drugs ry:lle, jossa teen viestin­näl­li­siä tehtä­viä ja kampan­ja­suun­nit­te­lua.  Uskomi­nen on niin kovin helppoa nyt, kun istun työko­nee­ni ääressä ja kirjoi­tan tekstiä siitä, miten en ole vielä löytä­nyt paikkaa­ni. Ehkä olenkin. Jospa olen vain etsinyt sitä vääris­tä paikois­ta. Olen onnel­li­nen, tehokas ja luova – se ihminen, jota minulla on ollut jo pitkään hirvit­tä­vä ikävä. Sydämen­ko­koi­nen unelma­ni ei sitten­kään ole vielä täysin selvil­lä, mutta kaikkein vaimein ja runno­tuin on viimein käynyt toteen: minä olen kuin olenkin tarpeek­si. Sen enempää ei kai kukaan voi vaatia olemaan — en edes minä itse itseäni.

Aino Ikäval­ko