Suo­men luon­nos­ta en luo­pui­si

Yhte­nä aamu­na herä­sin ahdis­tuk­seen, joka tun­tui syväl­lä rin­ta­las­tan alla. Istuin van­hem­pie­ni olo­huo­nees­sa kat­so­mas­sa pre­si­dent­ti Koi­vis­ton hau­ta­jai­sia, kun vie­res­sä­ni makaa­va koi­ra alkoi käyt­täy­tyä levot­to­mas­ti ja vain muu­ta­maa minuut­tia myö­hem­min ukko­nen jyri­si niin kovaa, että se sai ikku­na­la­sit heli­se­mään. Se tun­tui luis­sa ja yti­mis­sä, jokai­ses­sa sel­kä­ran­ka­ni nika­mas­sa ja jokai­ses­sa hen­gen­ve­dos­sa­ni. Tun­tui kuin oli­sin hen­git­tä­nyt sen muka­na, kuun­te­lin kaa­to­sa­teen rum­mut­ta­van pel­ti­kat­toon ja lopul­ta tai­vaan kir­kas­tues­sa hen­gi­tyk­se­ni tasaan­tui, ukko­nen vei ahdis­tuk­se­ni muka­naan.

 

Sama­na ilta­na käve­lin met­sä­po­lul­la pui­den humis­tes­sa hil­jai­se­na ympä­ril­lä­ni, tun­sin rau­han täyt­tä­vän sydä­me­ni ja hen­gi­tin sateen puh­dis­ta­maa ilmaa keuh­ko­je­ni täy­del­tä. On usko­ma­ton­ta, kuin­ka vah­vas­ti tun­nen ole­va­ni taval­laan vain osa luon­toa, mie­tin tuu­len­hen­käys­ten tart­tues­sa varo­vai­ses­ti hiuk­sii­ni. Muis­te­lin aikaa, jol­loin muu­tin opin­to­je­ni peräs­sä Hel­sin­kiin ja ensim­mäi­nen asia, jota aloin todel­la kai­paa­maan koti­kau­pun­gis­ta­ni oli nime­no­maan sen usko­mat­to­man rau­hoit­ta­va luon­to. Aloin kai­paa­maan sateen jäl­keis­tä tuok­sua ran­ta­kal­lioil­la, pui­den humi­naa taka­pi­hal­tam­me avau­tu­vas­sa met­säs­sä ja sitä, kuin­ka syk­syi­sin voi istua met­säs­sä syö­mäs­sä mus­ti­koi­ta.

 

Ehkä sitä oli taval­laan pitä­nyt itses­tään­sel­vyy­te­nä, olin­han asu­nut ensim­mäi­set kak­si­kym­men­tä vuot­ta elä­mäs­tä­ni met­sän välit­tö­mäs­sä lähei­syy­des­sä ja viet­tä­nyt lap­suu­te­ni kesät met­sien var­jois­sa. Vas­ta muu­tet­tua­ni vii­den­tois­ta minuu­tin juna­mat­kan pää­hän Hel­sin­gin kes­kus­tas­ta ymmär­sin luon­non mer­ki­tyk­sen ja sen, että Suo­men luon­to on yksin­ker­tai­ses­ti nime­no­maan yksi niis­tä asiois­ta, jois­ta en luo­pui­si mis­tään hin­nas­ta. En luo­pui­si tai­an­omai­sis­ta havu­met­sis­tä, lukui­sis­ta jär­vis­tä tai rau­hal­li­si­na pai­koil­laan sei­so­vis­ta kal­liois­ta, en luo­pui­si syk­syi­sin rus­kaan ver­hou­tu­vis­ta koi­vuis­ta tai kevään ensim­mäi­sis­tä les­ken­leh­dis­tä.

 

Nyky­ään vie­täm­me suu­rim­man osan vuo­ro­kau­des­ta sisä­ti­lois­sa, työs­ken­te­lem­me ste­rii­leis­sä toi­mis­tois­sa ja istum­me iltai­sin koto­na pelaa­mas­sa video­pe­le­jä tai kat­so­mas­sa itse­ään tois­ta­via Netflix-sar­jo­ja. Enkä minä ole edes poik­keus­ta­paus, mie­tin istues­sa­ni myö­hem­min kal­lioil­la kat­se­le­mas­sa ilta-aurin­gon maa­laa­van mai­se­maa har­mo­ni­aan ja kuun­te­lin, kuin­ka lai­neet löi­vät hitaas­ti ran­ta­kal­lioon. Sii­nä het­kes­sä en kai­van­nut jat­ku­vas­ti muka­na­ni kul­ke­vaa äly­pu­he­lin­ta tai miel­tä­ni rau­hoit­ta­vaa musiik­kia, sil­lä sii­nä het­kes­sä taka­na­ni humi­se­va met­sä ja ilta-aurin­gon vii­mei­set säteet kas­voil­la­ni oli­vat kaik­ki, mitä tar­vit­sin. Sii­nä het­kes­sä minun oli käsit­tä­mät­tö­män hyvä olla ja aurin­gon las­kies­sa hitaas­ti hori­son­tis­sa siin­tä­vän met­sän taak­se oli­sin vain halun­nut ker­toa koko maa­il­mal­le mei­dän 100-vuo­ti­aan Suo­mem­me ääret­tö­män kau­niis­ta luon­nos­ta ja sii­tä, kuin­ka siel­lä vie­tet­ty aika voit­taa video­pe­lien tai äly­pu­he­li­mien ääres­sä vie­te­tyn ajan yhtä var­mas­ti kuin aurin­ko las­kee län­teen.

 

Jen­na Luuk­ko­nen