Ole se kuka olet, anteeksi pyytelemättä

Moikku.

“Nefer­Ne­fer­Ne­fer, miten elämä voite­taan?” kuului sanat biisis­tä, kun aloin tätä tekstiä kirjoit­ta­maan. Juuri sopiva kohta, joka sai ajatte­le­maan. Tarvit­see­ko elämää varsi­nai­ses­ti voittaa? Onko edes voitta­mi­ses­ta kyse? Ei minun mieles­tä.

Mielen­ter­vey­den haasteet tai niin sanotus­ti “ongel­mat” ovat arkipäi­vää, mutta monesti herää silti ajatus: “onko tämä vielä­kin, tänä päivänä, vuonna 2022, näin iso tabu?” Ja kyllä, taval­laan on. Minun mieles­tä. Mielen­ter­vey­del­li­siä haastei­ta tuskin kukaan ymmär­tää kokonaan. En usko, että yksikään profes­so­ri, tutkija tai kukaan muukaan pystyy täysin ymmär­tä­mään ihmistä, mitä ihmisen mieles­sä liikkuu. Mitä koemme, sanomme tai teemme… miksi jostain tuntuu jokin asia tajut­to­man pahalta, kun toisel­le se on neutraa­li asia ja ihan normaa­lia. Ja toisin­päin. Niinpä. Me olemme yksilöi­tä. Sitä ei ihmiset monesti muista. Mielen­ter­vey­del­li­sis­tä haasteis­ta täytyi­si puhua enemmän, tuoda kasvot julki, näyttää miltä oikeas­ti tuntuu. Eikä peitel­lä. Täällä Suomes­sa se on hyvin harvi­nais­ta, kun olemme hiljai­sem­paa omissa olois­sam­me olevaa kansaa: “kyllä me pärjä­tään, on ennen­kin pärjät­ty!” ja hyssy­tel­lään. Niinpä niin. Voitai­siin­ko luopua jo tuosta iän ikuisuu­den pintty­mäs­tä, jossa verra­taan tilan­tei­ta mennei­syy­teen? “Näin mennään, kun ennen­kin on…” Voidaan­ko unohtaa se ja elää tässä päiväs­sä, ja mennä kohti tulevaa? Ilman mennei­syy­den taakkaa ja ymmär­tää, että “hei, tehdään­pä toisin!” ja opitaan ymmär­tä­mään. Onko se liikaa vaadit­tu? “Eihän vanha koira uusia temppu­ja opi” ja “Mihin koira karvois­taan pääsisi?” ovat myös hyviä esimerk­ke­jä siitä, kuinka me piilou­dum­me jonkun tekosyyn taakse, ettei meidän tarvit­si­si kehit­tää itseäm­me enemmän, jotta pystyi­sim­me parem­min ymmär­tä­mään ja oppimaan uutta. Niin sanot­tu­ja lupalap­pu­ja. Ja ei, en tarkoi­ta yleis­tää, mutta näin se vain liian usein menee monessa tilan­tees­sa. 

Meillä Suomes­sa ja varmas­ti monessa muussa maassa on haasta­vaa saada apua, on jonoja terapi­aan, vaikeaa saada tukea ja ymmär­rys­tä. Liian helpos­ti tyrky­te­tään lääkkei­tä. 

Ja mistä minä tiedän? Olen nähnyt, kuullut ja jutel­lut monien kanssa eri paikka­kun­nil­la. Olen seuran­nut uutisia, kuunnel­lut julki­suu­den henki­löi­tä ja muita henki­löi­tä somessa ja olen myös osittain kokenut itse vaikeut­ta asian suhteen. Itse olen ollut masen­tu­nut perus­kou­lus­ta lähtien. Enhän minä sitä silloin varsi­nai­ses­ti hyväk­sy­nyt tai varsin­kaan myöntä­nyt. Minua on kiusat­tu päivä­ko­dis­ta lähtien, olen kokenut perhe­vä­ki­val­lan ja minulle on opetet­tu varmas­ti joko tietoi­ses­ti tai tietä­mät­tä, että kaikes­ta täytyy selvitä, pitää pärjätä. Joten olen ajatel­lut pitkään, että selviän yksin, selviän omilla voimil­la. En halun­nut puhua kotona, koska… no… varmaan jo tiedät­te miksi. Koin monesti olevan yksin asioi­den kanssa, kaverit ei halun­neet kuunnel­la liikaa, turval­li­sia aikui­sia ei ollut tarpeek­si. Yläaste oli helvet­ti. Ja siitä alkoi jyrkem­pi alamäki. Tuskin kukaan sukulai­se­ni­kaan näkivät todel­li­suut­ta, koska meidän perhees­sä oli tapana pitää kulissi yllä. Muistan isäni sanoneen, että “Kyllä­hän lapset saavat puhua, mutta mietti­si­vät kenelle ja mitä.” Niinpä niin. Pidetään vaan se kulissi yllä. Kaikki kokemuk­set mitä olen nuorem­pa­na kokenut, niistä on jäänyt jälki, joita kannan edelleen. Joistain asiois­ta haluai­sin jo päästää irti ja unohtaa. En osaa, minulla ei ole keinoja siihen. Jos se olisi valinta kysymys, niin en olisi näin herkkä ja tunteel­li­nen ihminen. Jos elämäs­sä kaikki olisi valin­to­ja, niin olisiko mitään ongel­mia? Tarvit­sem­me­ko terapeut­te­ja? Olisiko olemas­sa kaikkia työpaikkoja/ammatteja? Jos sä voisit valita, että “hei, mulla ei ole masen­nus­ta!” tai “hei, valit­sen suorat hiukset luonnon­ki­ha­ran sijaan!” tai “Olen rikas rahal­li­ses­ti, ettei tarvit­se raha asiois­ta huoleh­tia ja pärjää­mi­ses­tä!”.. ymmär­rät­te­kö? Kaikki ei ole valin­to­ja. Tuskin sä olet valin­nut myöskään sun perhet­tä? Tuskin olet myöskään valin­nut sitä, että olet sairas­tut johon­kin sairau­teen tai riippu­vuu­teen? Tai sitä, että sun persoo­na on sitä mitä on? Okei, ihminen voi kyllä kehit­tyä, mutta tietty­jä asioita et voi muuttaa tai valita. Minä en ole valin­nut olevani erityis­herk­kä, tai masen­nus­ta tai ahdis­tus­ta.. en ole valin­nut sitä, että jään liiaksi mietti­mään asioita tai sitä, että jotkut asiat jäävät liikaa ihoon kiinni. Jos olisin valin­nut, todel­la­kin olisin valin­nut toisin, mutta olisin­ko silloin minä? En ole myöskään valin­nut perus­luon­net­ta­ni, joka sisäl­tää sosiaa­li­suu­den, iloisuu­den ja höpsöy­den. Joiden taakse liian usein kaikki paha jää piiloon. Minua monesti aliar­vioi­daan, varsin­kin totea­mal­la “ei se nyt noin ole!”, on se. Sitä ei mones­ti­kaan toinen välttä­mät­tä huomaa tai vaikka huomai­si­kin, ei pysty myöntä­mään. Ja toisaal­ta ymmär­rän sen. Varmas­ti itsekään en huomaa, että hei, nyt tein virheen tai olen vääräs­sä. Olemme ihmisiä, emme täydel­li­siä, mutta silti omia itsejäm­me hyvineen ja huonoi­neen puoli­neen.

Olen saanut useita komment­te­ja omaan tilan­tee­see­ni, jotka on lisän­nyt tavalla tai toisel­la huonoa oloa. Tässä murto-osa niistä:

• “Tee jotain, niin ei ahdista.”
• “En vaan ymmärrä mikä se ahdis­tus on, mitä esim sä koet…”
• “Mikä sua vaivaa?”
• “Miks oot tolla­nen?”
• “Sun silmis­tä näkee, ettei kaikki oo hyvin.”
• “Sulle yrite­tään ehdot­taa erilai­sia juttuja, mitä voitas tehdä yhdes­sä­kin, mut et sä aina halua. Silti sä valitat että oot yksin ym.”
• “Älä valeh­te­le itelles.”
• “Just ton takia sun kanssa on niin vaikea keskus­tel­la.”

Kysei­sis­tä kommen­teis­ta huomaa enimmäk­seen sen, ettei kommen­toi­jil­la ole omaa kokemus­ta tai riittä­vää ymmär­rys­tä. Ja se satut­taa, ettei­vät ymmärrä ja siksi pysty “oikeal­la” tavalla tukemaan ja autta­maan. Yksi tuolla on taval­laan positii­vi­nen: “Sun silmis­tä näkee, ettei kaikki oo hyvin.” Se antaa taval­laan toivoa ja uskoa ihmis­ten hyvyy­teen.

Koen edelleen riittä­mät­tö­myy­den tunnet­ta, itseluot­ta­mus ja ‑tunto on todella pohja­mu­dis­sa edelleen. Hetkit­täin tunnen olevani hyvä jossain, olen itsevar­ma ja rohkea, mutta sen romut­taa hyvin helpos­ti ja nopeas­ti moni asia. Valitet­ta­vas­ti se on myös “omaa vikaa” erityis­herk­kyy­den takia ja sen, että asiat jäävät iholle. Vaikka eihän se varsi­nai­ses­ti ole oma vika, ei pitäisi syyttää itseään tai ketään. Mutta niinkuin terapeut­ti­ni sanoo, että meihin kaikkiin vaikut­taa ympäris­tö, muut ihmiset ja me itse. Niin se vain on. Minulla meni ehkä puoli vuotta-vuosi, siihen, että kävin alkuun jutte­le­mas­sa matalan kynnyk­sen palve­lus­sa, josta siirryin jutte­le­maan hetkek­si sairaan­hoi­ta­jal­le. Jonka jälkeen nopeas­ti­kin lähti psyko­te­ra­pian haku ja terapeu­tin löyty­mi­nen ja terapian alkami­nen. Minulla meni todella nopeas­ti kaikki, verrat­tu­na todella, todella, TODELLA moneen muuhun ihmiseen, jotka joutu­vat vuosia odotta­maan. Mutta se on mahdol­lis­ta. Olkaa kärsi­väl­li­siä, se ottaa aikansa. Enemmän tai vähem­män. Itsel­lä­ni on myös pitkä työttö­myys, joka on tuotta­nut omalla tavalla sen, että on tottu­nut passi­voi­tu­maan. Tasai­sen välia­join haen töitä, tai vaihtoeh­toi­ses­ti etsin erilai­sia ryhmiä missä kävisin ja kaikkea muuta, mutta oma jaksa­mi­nen henki­ses­ti ja myös totuttu kotona olemi­nen on tehnyt vaikeak­si monet asiat. Haluan vielä jakaa itsel­le­ni joita­kin niitä asioita, jotka on omia voima­va­ro­ja, joista saan voimaa jaksa­mi­seen, joista on apua itsel­le­ni. Toivot­ta­vas­ti niistä on sulle­kin jotain apua, jotain mitä haluat tehdä tai vaikka jo jotain mitä olet jo kokeil­lut, mutta unohta­nut:

• Musiik­ki
• Teatte­ri
• Kaverit/ystävät
• Tampe­reel­la sijait­se­va matalan kynnyk­sen palve­lut.
• Aurinko, kesä, vesi, jäätelö, luonto..
• Ymmär­rys, ettei aina oo pakko, voi ottaa omaa aikaa. (vaikeaa vielä täysin toteut­taa).

Muistu­tan vielä sinua siitä, että: ole se kuka olet, anteek­si pyyte­le­mät­tä.

Rakasta itseäsi, kukaan ei tunne sinua niin hyvin, kuin sinä itse.

Ole armol­li­nen itsel­le­si ja muille. Muista, että vanhem­pi sukupol­vi on elänyt aivan erilai­sem­paa elämää ennen, maailma oli erilai­sem­pi ja ihmiset olivat erilai­sia. Asiat, ihmiset, maailma muuttuu hitaas­ti, mutta ne muuttuu. Ainoa pysyvä asia on muutos. Moni asia ja tilanne on vaikei­ta, ja kaikkien on mahdo­ton­ta ymmär­tää kaikkea, ja se on okei. Ei tarvit­se muuta, kuin että joku kuunte­lee sinua ja uskoo mitä kerrot, vaikka se joku ei täysin ymmär­täi­si­kään. Ja se täytyy hyväk­syä. Valitet­ta­vas­ti. Me selviäm­me kyllä, kaikes­ta huoli­mat­ta. Usko ja luota. Elämä kantaa. Anna mahdol­li­suus itsel­le­si ja omalle elämäl­le­si.

Kiitos, että luit tänne asti.

Kiitos, että olet olemas­sa.

Kiitos, että olet sinä.

Olet arvokas.

Tervei­sin minä

#Mielel­lä­ni­Mi­nä

Kirjoit­ta­nut:
Pinkku, Mielel­lä Messiin! ‑kampan­ja­tii­mis­tä