Kesää voi viettää monella eri tapaa.
Joku voi olla kesätöissä jäätelökioskilla, joku voi opiskella kesäopintoja tai joku voi vain saada yöseuraa Kirkkopuiston puluista. Itselläni ei ihan noissa piireissä kesä sujunut, vaikka kadulla hengasinkin kahden loistotyypin kanssa ja häiritsin ihmisiä kyselemällä heiltä syvällisiä kysymyksiä.
Miksi tein noin, saatat kysyä. No, teimme kahden kaverini kanssa pienen ja useitakin tahoja ilahduttavan tempauksen kyselemällä Kompassilla ihmisiltä, mikä teki heidät onnelliseksi juuri sillä hetkellä. Saattaa kuulostaa hieman ahdistavalta ja oudolta, mutta näin me tehtiin. Päädyimme kehittämään tempausta porukalla, päästyämme viideksi viikoksi pilottikokeiluun Music Against Drugs ry:lle. Pilottikokeilua kutsuttiin Kesätiimiksi, joka kesti vain viisi viikkoa kesästä, heinäkuun toiselta viikolta elokuun toiselle puoleen väliin. Jakso oli lyhyt mutta ytimekäs, työntäyteinen mutta innostava ja viihdyttävä.
Itse päädyin Music Against Drugs ry:lle erään onnenkantamoisen kautta. Viime keväänä huhtikuun paikkeilla, etsin itselleni harjoittelupaikkaa, sillä olen opiskelijana korkeakoulussa. En rehellisyyden nimissä edes tiennyt, millaista paikkaa etsisin, Googletin vain kaikkia mahdollisia Jyväskylän alueen nuorisotoimintaa järjestäviä tahoja. Vahingossa löysin Music Against Drugs ry:n nettisivut, ja sillä puhuttiin jostain Ink-tiimistä. Ensi ajatus Ink-tiimistä oli hieman hämmentynyt, sillä siitä tuli mieleen suomennoksen jälkeen “muste”, mutta tutkittuani pari minuuttia lisää, huomasin, etten ollut vieläkään aivan kartalla, mutta en välittänyt siitä, sillä kyseessä oli kuitenkin ehkäisevää päihdetyötä tekevä järjestö, ja sellainen työnteko kiinnostaa minua opiskelujen päätyttyä. Laitoin hakemuksen, jossa kysyin, että saisiko heiltä kesäksi harjoittelupaikkaa, sillä sellaista tarvitsin, jotta saisin kesäksi opintotuen.
Odottelin vähän aikaa vastausta, kunnes sain kuin sainkin puhelinsoiton, jota olin innoissani toivonut. Valitettavasti innostus hiipui pian, kun minulle kerrottiin, ettei Ink-tiimitoimintaa järjestetä lähtökohtaisesti kesäisin. No, ei asialle tietenkään voinut mitään, mutta vähän kyllä harmitti. Kului muutama viikko lisää, kun yhtäkkiä sainkin uuden puhelinsoiton. Minulle sanottiin, että Music Against Drugs aikoi kokeilla kesäksi nuorista koostuvan tiimi järjestämistä, jossa voisimme päästä toteuttamaan itseämme hieman lyhyemmässä jaksossa kuin mitä Ink-tiimit yleensä ovat. Minulta kysyttiin, olinko vielä kiinnostunut tulemaan heille tähän kokeilutiimiin. Onneksi minun ei tarvinnut kauaa miettiä, sillä en ollut saanut loppukesäksi harjoittelupaikkaa, joten mieluusti otin paikan vastaan.
Heinäkuu lähestyi ja siirryin Väinönkadulle, jossa tapasin tiimini. Olimme toisillemme ennestään tuntemattomia, eikä kukaan meistä tuntenut ohjaajiakaan sen paremmin. Uusien ihmisten tapaaminen jännittää aina, mutta jotenkin me saimme lähes samantien pyörät pyörimään ja suunnittelutyön alkamaan sen suhteen, mitä me tuon viiden viikon aikana tekisimme. Ihan ensimmäisinä päivinä listasimme ajatuksia, mitä haluaisimme tehdä, mikä meitä kiinnosti ja mitä me osasimme tehdä ennestään. Siinä istuttiin sohvilla ja alettiin ihan “out of nowhere” puhumaan asioista, kuten erilaisista ruokavalioista, koulukiusaamisesta, somekulttuurista jne. kunnes huomattiin, että asetelmamme muistutti aika pitkälti Talk Show meininkiä ja me saimme siitä ehkä parhaimman idean ikinä: tehdään sosiaaliseen mediaan keskusteluvideoita, joissa mietittäis ja pohdittais ajankohtaisia asioita.
Ensin piti opetella livestriimaamista, ja me saimme pikaisen oppitunnin sen suhteen, ja olimmekin valmiita rakentamaan studio itsellemme. Linjasimme myös aiheen, mistä keskustelisimme. Aiheita oli vaikka muille jakaa ja jos meillä olisi ollut vähän enemmän aikaa, niin olisimme varmaan voineet tehdä paljonkin videoita, mutta me ehdittiin tehdä kaksi, mikä sekin oli mieletön voitto ja saavutus. Aiheiksi meille muodostui “Nuoret ja Somekulttuuri” ja “Erilaisuus”. Ihan tällaisilla kevyillä aiheilla siis mentiin. Molemmista videoista tuli tunnin mittaisia, ja vaikka teknisten ongelmien vuoksi videot eivät aina pitäneet ääntä tai kuvaa, niin meillä itsellämme ainakin oli hauskaa. Ja sehän tarkoitus olikin, että kolme kaverusta keskustelee asioista, jotka heitä itseään kiinnostivat kovasti.
Striimien lisäksi me järjestimme kesägallup-tempauksen, josta pienessä alustuksessani mainitsin. Aiheen suunnittelussa ja plakaatin teossa ei mennyt kauaakaan ja pian lähdimmekin Väinönkadulta kävelemään kompassille pyytämään ihmisiä kirjoittamaan ajatuksiaan kysymykseen “Mikä tekee sinut onnelliseksi juuri nyt?”. Alkuun jännitti, että miten hommat lähtevät sujumaan ja aika moni arastelikin kirjoittaa tauluun, mutta jotkut keräsivät rohkeutta tulla kysymään, että mitä ihmettä me keskellä kävelykatua seisottiin kysymässä syvällisiä “random”-ihmisiltä. Pian kuitenkin selvennettiin, keitä me olemme ja miksi olimme siellä. Ja parin tunnin seisoskelun ja ihmisten kanssa jutustelun jälkeen saimme taulun täyteen ajatuksia. Ehkä mieleenpainuvimmat kirjoitukset olivat “Donitsi”, “Robottipölynimuri” ja “-30% lohikeitto”
Toisen gallupin teimme Mataralle, jonne Music Against Drugsin toimitilatkin siirtyivät, aiheella: “Miten voit tehdä jonkun toisen ihmisen onnelliseksi?” Kiersimme kaikki mahdolliset Mataran järjestöt, jotka olivat palanneet kesälomalta ja kävimme esittäytymässä heille ja pyytämässä ajatuksia tauluumme. Järjestöt, joita tapasimme, olivat innoissaan tekstistämme, vaikka he myönsivät, että aihe oli vaativa. He kuitenkin pitivät ajatuksesta, että tulimme yllättäen heiltä asiaa kysymään ja ehkä hieman häiriköimään heidän työpäiviään. Saimme taulun täyteen, ja saimme myös tiedotettua Mataran väelle, että muutimme heidän naapuriin. Samalla, kun opettelimme striimivideoiden tekemistä, saimme myös opetusta kameroiden käytöstä. Olin aiemminkin kuvannut kameralla, mutta en koskaan ajatellut sen olevan todella mutkikasta. Tai ei se mitään kvanttifysiikkaa ollut, mutta nyt ymmärsin vähän paremmin kaikkien nappien merkitykset järjestelmäkameroissa. Ennen otin vain kuvia, miettimättä sen kummemmin, miten sitä kameraa voisi oikeasti käyttää. No myönnettäköön, että vaikka ehkä jotain opin, niin suurin osa opetuksesta valui viemäristä alas, kun en ole päässyt käyttämään kameraa vähään aikaan. Oli kuitenkin hauska oppia.
Päivät alkoivat vähentyä, ja me halusimme kehitellä jotain hauskaa ohjaajillemme.Olimme jo jonkin aikaa yrittäneet järjestää pientä pilaa meidän mentorille, mutta ne pilat eivät aina oikein onnistuneet. Piti keksiä jotain parempaa. Eräänä loppukesän aamuna keksimme järjestää ohjaajillemme “Escape Room”-pilan. Suunnittelimme pakohuonetta yli viikon ja me kielsimme ohjaajiamme tulemasta huoneeseen, tai muuten suunnitelma olisi mennyt pilalle. Toimiston väki varmaan luuli, että me muutuimme antisosiaalisiksi, koska me vetäydyimme huoneeseen ja olimme merkanneet oviin kylttejä, jotka kielsivät sisäänpääsyn ulkopuolisilta. Meillä oli jopa salainen koputuskoodi, jota me ei kyllä aina muistettu käyttää. Me rakensimme pakohuoneen täyteen erilaisia tehtäviä, ei ehkä kovin spektaakkelinomaisia, koska meillä ei ollut sellaista välineistöä, mutta saimme aikaiseksi ihan hauskoja inside-läpällä muodotettuja tehtäviä. Ja parhainta hommassa oli, että me kuvasimme sen koko heidän toilailunsa siellä. Me piilotimme kameran huoneeseen, ja kun viimein koitti Kesätiimin läksiäiset, pistimme ohjaajamme suorittamaan tehtävää, ja naureskellen katselimme muun henkilökunnan kanssa, kun rakkaat ohjaajamme yrittivät selviytyä ulos huoneesta.
Kesätiimin aika kului yllättävän nopeasti, enkä olisi halunnut sitä lopettaa niin pian. Vaikka teimme kaikkea kreisiä ja mielettömän siistejä juttuja, niin minulle se ei ollut kaikkein tärkein tai merkityksellisin asia. Kaikkein parasta minulle oli huomata, että me kolmestaan loimme mielettömän hyvän tiimin, ja itselleni henkilökohtaisesti, tunsin, että sain olla oma itseni heidän kanssaan. Ja vielä hienompaa asiasta teki meidän ohjaajat, ja heidän antamansa tuki. Aina emme viettäneet heidän kanssaan aikaa, sillä heillä oli toimiston muuttokuviot meneillään ja tietenkin heidän omat työtehtävät, jotka piti hoitaa, mutta tieto siitä, että he olivat meidän tukenamme koko ajan kaikessa, mitä me ikinä saimmekaan päähämme.
Alunperin tulin Music Against Drugsille harjoitteluun, jotta saisin kouluhommat pois alta, ja hommat hoidettua. En vain osannut arvata, että siitä kesästä tuli elämäni parasta aikaa. Olin aiemmin tänä vuonna ollut pahassa fiiliksessä, koska olin palannut ulkomailta vapaaehtoistyöstä, joka ei ollutkaan sujunut kauhean hyvin. Päästyäni kesätiimiin, tunsin oloni parantuvan huimasti. En ole vielä täysin onnistunut korjaamaan itseäni, mutta tiedän meneväni koko ajan parempaan suuntaan. Siitä suuri kiitos kuuluu kahdelle muulle kesätiimin jäsenelle Ullalle ja Jesselle, jotka hyväksyivät minut porukkaansa sellaisena kuin olen. Ja kiitokset myös Anssille, Miialle ja Iikalle, jotka tukivat ja kannustivat eteenpäin.
Kylmä kesä ohitettiin, ollaan ny marraskuussa, ja sain mahdollisuuden jatkaa Ink-tiimissä.
Saas nähdä, mihin tästä vielä päädyn. 😉
Sonja Salonen, kesätiimi 2017